Etusivu

Henkilökuva

Kirjat &
Kirjoituksia,

Eko-sosiaalinen
taide

Yhteystiedot

Linkit

Julkisen ja yksityisen yhteistyömallit - kuntien vai yrittäjien etu?

Monessa kunnanvaltuustossa toistetaan toistamistaan, että kunnan taloutta tulee hoitaa yhtä järkevästi kuin omia kotitalouksia; ei pidä ottaa enemmän velkaa kuin on varaa, tai antaa menojen karata käsistä. Säästötarve on kestoteema, mutta valitaan toimintamalleja, jotka nimenomaan lisäävät kustannuksia. On tehtävä näkyväksi että viimeisin villitys-elinkaarimalli-eli julkisen ja yksityisen yhteistyömallit tai "welfare mix" (järjestöjen ja yritysten sekä kirkon ja kunnan yhteistyömuodot) sisältävät merkittäviä piilokustannuksia ja uhkaavat myös paikallisten yrittäjien, rakennusfirmojen sekä järjestöjen toimintaa. Miksi kustannustietoinen yksityistalous vuokraisi pikemminkin kuin ostaisi oman asunnon? Vuokrat päinvastoin kuin lainamaksut menevät kankkulan kaivoon.

Tutkija Jaana Airaksisen mukaan Iso-Britanniassa kehitettiin Margaret Thatcherin johdolla PFI (Yksityinen finassialoite) helpottamaan yksityisten yritysten mukaantuloa julkiselle sektorille: kunta vuokraa pitkäaikaisella sopimuksella käyttöönsä yksityisen yhtiön rahoittaman ja rakentaman perusrakenteen, esim. sairaalan, terveyskeskuksen tai koulun, ja lunastaa sen vuokrasopimuksen päätyttyä itselleen. Kokonaiskustannuksiltaan järjestely osoittautui julkiselle sektorille hävyttömän kalliiksi mm. Colin Hinesin mukaan (2003). Vaikka Englanti ei liittynytkään yhteisvaluuttaan (euroon), maan hallitus halusi kuitenkin rukata taloutensa Emu-kuntoon, rahaliiton lähentymiskriteerien mukaiseksi. PFI keksittiin tätä varten. Nämä järjestelmät saavat kuntien lainamäärän näyttämään paljon pienemmältä, eli kikkailu kannattaa mm. kriisikunta-arviosta selviytymisessä.Mikä syy suomen kuntapäättäjilä on yrittää runnoa suunnitelmia läpi?

Kun julkinen taho ei itse rakenna sairaaloita tai muuta julkista infrastruktuuria, sen ei myöskään tarvitse lisätä lainanottoaan, eli julkisen velan määrä ei kasva. Se kuitenkin maksaa yksityiselle yritykselle korvausta ja palvelumaksuja rakennuksesta ja tapauksesta riippuen myös toiminnan pyörittämisestä usein vuosien ajan. Kokonaiskustannukset ovat käytännössä nousseet moninkertaisiksi. Päinvastoin kuin väitetään, tässä mallissa valtio tai kunta maksaa enemmän kuin jos se hoitaisi asian suoraan itse. Kannattaa oppia muiden maiden kokemuksista. Vuodesta l997 lähtien yksityinen sektori on Britanniassa sijoittanut l6 miljoonaa puntaa 400:aan PFI-hankkeeseen, mukaan lukien 22 uuteen sairaalaan. Veronmaksajat joutuvat pulittamaan yksityisille sijoittajille 96 miljardia puntaa 23 vuoden aikana yksistään vuokrina. Hallitus haluaa yksityisten rakentavan vielä 64 sairaalaa, 600 koulua ja useita satoja lääkäreiden leikkausasemia ja terveyskeskuksia. Nyt terveydenhuoltojärjestelmä joutuu maksamaan yksityisille firmoille osakkeenomistajien voitot, investointia varten otettujen lainojen korot ja huikeat hallintokulut, joten rahaa jää aiempaa vähemmän varsinaisiin toiminnallisiin investointeihin, kuten sairaalasänkyihin tai koululuokkien varustamiseen.

PFI-sairaalassa

on keskimäärin 30 prosenttia vähemmän potilaspaikkoja kuin samanhintaisessa julkisen sektorin itse toteuttamassa sairaalassa (Airaksinen 2003). Näiden lyhytnäköisten mutta pitkällä tähtäimellä kuntia kurjistavien sopimusten laskelimiin eivät tietenkään myöskään sisälly oman paikallisen yrittäjäkunnan syrjäytymisen ja kunnan omien työpaikkojen alasajon vaikutukset (lisääntyneet toimeentuloturvan hakemukset jne.). Seurauksena saattavat siis olla paikallisten keskisuurten rakentajayhtiöiden syrjäytyminen julkisesta rakentamisesta - tai kiinteistöhenkilöstön korvautuminen halpatyövoimalla. Esim. Haukiputaan rakentajat ja maalarit ovat varsin huolestuneita jos elinkaari-malli hyväksytään siellä.

Kun Suomessakin nyt kauppa- ja teollisuusministeriön sekä Sitran myötävaikutuksella edistetään tätä mallia, hyötyjä tuodaan esiin yksipuolisesti sijoittajien, eikä juuri lainkaan palvelunkäyttäjien näkökulmasta. Hankkeiden houkuttelevuutta on jopa lisätty usein työntekijöiden ja palvelujen käyttäjien kustannuksella. Elinkaarimallinen rakentaminen on julkisyhteisöille kaikkein kalleinta rakentamista. Investoinnit näkyvät kunnassa vuokrina käyttömenoissa ja pahimmillaan en syövät toimintamenot. Suomessakin vain viisi suurinta rakennusyhtiötä on tarpeeksi vakavaraisia kilpailjoiksi suurissa rakennushankkeissa. Olkiluodon malli on uhkana: rakentaja kilpaluttaa alihankkijat, joista valitaan halvimmat. Lopputuloksena on heikennettyjä työehtoja, orjatyöläisiä ja uusia työttömiä.

PPP-mallia sovelletaan tällä hetkellä laajimmin toimitilojen hankinnassa, mutta sitä on suunnitelmissa laajentaa muillekin aloille. Kuntaliitto hehkuttaa, ettei hankinta edellytä kunnan omaa investointia, muttei avaa mistä on kyse ideologisesti: yksityiseltä sektorilta omaksuttu ajattelutapa omaan ydinosaamiseen keskittymisestä ja lopultakin kaiken kunnan oman toiminnan vähittäinen lopettaminen.

Päättäjille ei valtuustoissa kerrota mistä kuntien rahoitustilanteen tarkoitushakuinen heikennys juontaa (tietoinen markkinoiden luominen puutteen avulla yksityisille yrityksille, EU:n yritysvetoinen kilpailukyky-mantra). Vastuutonta on jättää pimentoon mitä lisäkustannuksia malli voi merkitä. Kuntaliiton edustaja Lindroth sanoo kuitekin suoraan, että yhteistyömallissa tuotetaan "hyödykkeitä" molempien osapuolten intressin nimissä. Miksi yhteisiä, vähentyneitä verovaroja pitäisi käyttää näin vahvasti yksityisyrittäjien voittojen kartuttamiseen sen sijaan että kaiken toiminnan ydin olisi kunnan perinteinen perustehtävä: riittävien, tasavertaisten palvelujen tuottaminen kuntalaisille! Kuntin ydintehtävä ei voi olla elinkeinoelämän edistäminen peruspalvelujen kustannuksella "yrittäjyysriskien jakamisena". Kuntien "riskejä" tuskin voidaan verrata markkinoilla toimivien yritysten toiminnan reunaehtoihin. Kuntalaisilta kerätään veroja, joilla palvelut katetaan. Riskitekijät syntyvät aivan muualta kuin kunnan perustehtävien hoidosta: niitä ovat tietoinen pyrkimys näivettää julkiset palvelut valtiovallan taholta valtionosuuksien heikentämisen ja lakimääräisten tehtävien lisäämisen ristiriitana. Riski on uusliberalismi, jonka arvojen mukaisesti sallitaan tuen jakaminen yrityksille, joilta ei vaadita yhteiskuntavastuuta, työpaikkoja vaan joiden sallitaan yksityistää verotuetut voittonsa. Kuntalaisia ei saisi "paapoa" ja holhota heidän omilla veroillaan maksetuilla tulonsiirroilla ja sosiaaliturvalla, mutta yritysmaailma on enenevästi sossuluukulla markkinatalouden logiikan vastaisesti. Vähemmälle huomiolle jäi tosiasia, että kaupungilla neljännesvuosisadan jälkeen on oikeus ostaa rakennukset käypään hintaan. Eikö rakennuksiin usein vasta silloin synny korjattavaa? Eikö kunta voi toimia yhtä huolellisesti suunnittelussa ja rakentamisessa ilman elinkaarimalliakin?

Myytti yksityispalvelujen edullisuudesta on aikamme röyhkein veruke ajaa alas kunnan työpaikat ja palvelut. Esimerkki Englannista tiivistää mikä Margaret Thatcherin oppien mukainen uusi malli voi merkitä veronmaksajille: "40 miljoonan punnan sairaalasiiven rakentaminen PFI:n kautta voi johtaa jopa yhteensä 500 miljoonan punnan takaisin maksuun yli 30 vuoden aikana. Maltillinen British Medical Journal- lehti kuvaili v. l999 pääkirjoituksessaan PFI:tä kavalaksi taloudelliseksi idioottimaisuudeksi, joka saattaa tuhota julkisen terveydenhuoltojärjestelmän" (2002). 25 vuoden jälkeen vuokratut rakennukset on lunastettava. Eli me kuntalaiset joudumme lunastamaan kuluneet rakennukset samalla kuin voitot jatkuvat yksityisinä. Ilmastomuutoksen maailmassa emme yhtään tiedä, millainen tilanne silloin on esimerkiksi Suomen rannikolla.

On korkea aika jakaa kuntalaisille ja valtuutetuilla objektiivista tietoa sen sijaan, että heidät pakotetaan ennen kaikkea monikansallisten yritysten riskien maksumiehiksi. Yksityisyrittäjyydellä on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Riskien vastapainona yrittäjä voi rikastua huimasti. Palkkatyöntekijä sen sijaan valitsee riskittömämmän mutta turvallisen pitkän ja kapean leivän. Hänellä ei ole pelkoa rikastumisesta. Nyt palkkatyötä ollaan romuttamassa mutta yrittäjien mahdollisuuksia rikastua lisäämässä. Tukia Suomessa maksetaan aivan kuten ennenkin, vain sen suunta on kääntynyt: otetaan tuhkatkin pesästä niiltä joilla ei ole, ja annetaan roppakaupalla niille, joilla on jo ennestään, ja joiden tulisi pärjätä valitsemassaan riskinoton maailmassa omin voimin. Eikö olekaan niin, että markkinoiden näkymätön käsi pitää heistä huolen? Pois näkymätön käsi yritysasiakkaiden ja kuntalaisten kukkarosta! Vasemmiston on korkea aika tehdä elinkaarimallille vaihtoehtoinen esitys myös nyt kun sitä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn Oulussa.

Dosentti Kaarina Kailo, globalisaatiotutkija, kunnanhallituksen jäsen, Kiiminki