Naiset, prekariaatti ja "luovan tuhon" talous
VR:n makasiinien tuhopolttoa seurannut julkinen keskustelu on nostanut kansan tietoisuuteen uuden käsitteen, prekariaatin (Lat. precario, epävarma). Sanalla viitataan erityisesti aikamme silppu-, jousto-, pätkä-, reservi-, vuokra- ja halpatyösuhteisiin. Niille on ominaista määräaikaisuus, väliaikaisuus sekä turvattomuus. Kun analysoidaan tuhopolton ja Ranskan katumellakoiden taustavaikuttimia, on hyvä miettiä myös symbolisia yhteyksiä yhteisöllisten "kokkojen", ilkivallan ja "luovan tuhon" talousmalliksi nimetyn uusliberalistisen ideologian välilllä. On myös syytä nostaa esiin naiset erityisenä prekarisaation kastina. Naisliikkeen vastarinta niin Ranskassa kuin Suomessa kohdistuu ennen kaikkea siihen, mitä naiset pelkäsivät Euroopan Unioniin liittymisen merkitsevän-naisystävällisen hyvinvointivaltion alasajoa. Globaalitalous on johtanut yleisen epävarmuuden, herranpelon, nöyryyden, riippuvaisuuden ja pelkotilojen lisääntymiseen. Taloustieteilijät ovat antaneet nimen " luova tuho " ilmiön taustalla vaikuttavalle talousideologialle, joka tuhoaa perinteisen työelämän malleja. Julkisen sektorin turvallinen palkkatyö pyritään nyt korvaamaan naisten omalla riskiyrittäjyydellä. Näin siitäkin huolimatta, että palvelurakennemuutoksen myötä suuret kunta-alueet houkuttelevat maahamme monikansallisia palveluketjuja, joiden on helppo kilpailuttaa pienyrittäjät tieltään. Työpaikkojen ulkoistaminen ja yksityistäminen on jo nyt johtanut monien kuntien naistyöntekijöiden työsuhdeturvan ja palkkojen heikennyksiin (jopa 30%!). "Luova tuho" selitetään kuitenkin luonnollisena " kilpailu- evoluutiona" kohti suurempaa vaurautta, jonka uskotaan nousevan fenix- linnun tavoin vanhojen rakenteiden tuhkasta. Eri asia on kenen taskuja tämä vauraus lihottaa.
Pörssiväen "oikeuksien" nimissä aiheutetut tuhot (esim. Voikkaan koko kylän ahdinko) kuvataan välttämättömänä "sopeutumisena globalisaatioon" vaikka on kyse pääomatahojen sanelupolitiikasta. Johdon ei ole pakko korottaa palkkojaan pilviin. Valtioita kilpailutetaan sillä, miten epädemokraattisia ne suostuvat olemaan tarjotakseen yrityksille keinoja voittojensa kasvattamiseen. Nuoret pohtivatkin, jos ihmisoikeudet, työsuojelulait ja luonnonsuojelu nähdään esteenä "kilpailukyvylle," syntyykö paineita heikentää niitä myös Suomessa? Nuorten aiheellinen "muutosvastarinta" demokratiavajetta kohtaan tuomitaan "räyhälistön" tai "löyhälistön" (Harri Holkeri) päämäärättömäksi ilkivallaksi vaikka juuri talouseliitin ahneus tuhoaa taloudellisesti, sosiaalisesti, biologisesti ja kulttuurisesti kestävän tulevaisuuden edellytyksiä. Monikansallisia yrityksiä kutsutaan heinäsirkkaparviksi: ne imevät hyödyn eri maanosista ja siirtyvät sitten eteenpäin jättäen taakseen juuri " luovaa tuhoa "-- työttömyyttä, saasteita ja jopa vammautuneita työntekijöitä. Talouseliitti peräänkuuluttaa vastuunottoa nuorilta, mutta välttelee lukuisin tavoin omaa yhteiskuntavastuutaan. Esim. miesvaltaisten alojen työnantajat eivät kannata vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten jakoa vaan sälyttävät kulut naisille sekä naisvaltaisille aloille. Mies- ja naisvaltaiset alat kokevat prekarisaation muutoinkin hyvin eri tavoin, vaikka myös nuoret miehet kärsivät siitä. Miehinen johtoporras sen sijaan vaatii etuja viittaamalla Yhdysvaltojen ansiotasoon ja niin keikkalääkärit kuin epämääräiset konsultit saavat mittavia korvauksia sopimusluontoisen työnsä aiheuttamasta epävarmuudesta. Tavallista joustotyövoimaa naisista maahanmuuttajiin puolestaan halutaan kilpailuttaa halpatyövoimaa tarjoavien maiden ansiotason mukaan. Naisten asema erityisenä prekariaattina juontaa kuitenkin juuri työnantajien haluttomuudesta palkata synnytysikäisiä naisia. Se tiivistää miten eriarvoisesti globalisaation hyödyt ja haitat halutaan jakaa.
Naisliike on yrittänyt jo pitkään nostaa esiin naisten aseman uudet haasteet. Mm. Attacin teemaryhmä, femAttac järjesti prekariaatti- aiheisen feminaarin Suomen sosiaalifoorumissa jo vuonna 2003. Globalisaation ja prekarisaation sukupuolivaikutuksia on myös tutkittu Oulun naistutkimuksessa joka on itsekin saanut kokea nahoissaan naisvaltaisen alan akateemista alasajoa (professuurin jäädyttäminen). Viime vuosien säästötalkoot ja julkisen sektorin suurimmat leikkaukset kohdistuvatkin nimenomaan naisvaltaisiin aloihin ja palveluihin, joita juuri naiset tarvitsevat kipeimmin voidakseen yhdistää perheen ja työn. Vasta makasiinien poltto on nostanut pätkätöitä vastustavan prekariaatin kysymykset päivänvaloon. Olivatpa VR:n makasiinien polttajat keitä tahansa, roihut voi tulkita symboliseksi "luovan tuhon" peilikuvaksi. Jotkut ulkoistavat raivoaan, jotkut puhdistautuvat yhteisöllisen tulen ympärillä pudotuspelien ja kilpailu-Suomen arvolamasta. Naisprekariaatti peräänkuuluttaa nyt sitä vastuunottoa ja palkatonta hoivatyötä myös niiltä tahoilta, jotka mielellään siirtäisivät sen kunnilta naisten "kutsumustyöksi". Katumellakat ja synnytyslakot estetään kun tämä "omavastuu" sälytetään myös yritysjohdolle. Heidän on korkea aika toimia vastuun pikemmin kuin "luovan luokan" ja luovan tuhon roolihahmoina. Ihmiskunnan uusintamiseen liittyvän "luovuuden" arvostus ja tunnustaminen ovat tuhkasta nousevan uuden viisauden alku. Sitä viisautta tarvitaan nyt, jos koskaan. Kun naiset ovat heikoilla, perheet ja koko yhteiskunta ovat heikoilla. Kilpailukykyä ei ole ilman kansalaisten tasavertaisuutta ja jaettua hyvinvointia. Kokoilla puhdistetaan ilmaa. Ja Suomen työpaikoilla ilmapiiri vaatiikin tuuletusta. Uuvutustalkoot saavat riittää.
Kaarina Kailo, naistutkija, dosentti, FemAttac- koordinaattori, naisliikeaktivisti
HS: kesällä 2006
