Etusivu

Henkilökuva

Kirjoituksia,
Puheita ja
Kirjoja

Eko-sosiaalinen
taide

Yhteystiedot

Linkit

 


BLOGI


spacer-kuva


Yläkuva:  Kaarina Kailo Kaarina Kailo - kuvassa

Finanssialan himohamstraajat: kollektiivinen sielun- ja mielenhäiriö?

Nykyisen markkinatalous-kapitalismin keinovalikoima voittojen kartuttamiseksi on käyttää mahdollisimman vähän työvoimaa ja resursseja, ja ulkoistaa kaikki mahdolliset kustannukset yhteiskunnalle saasteista yt-neuvottelujen sosiaalisiin menoihin. Verojen ulkoistaminen veroparatiiseihin sentään onnistuu vain suuryrityksiltä. Kotiäidit, vapaaehtoiset ja työllistetyt, joiden tekemän ”työvoiman” (uusien kansalaisten) uusintamisen ja hoivan, tai ilmaisen työn arvoa ei nähdä kuin itsestään selvänä etuutena edistävät osaltaan pääoman kasaamista yksille ja harvoille, monien työllä. Kapitalismin logiikkaan kuuluu ottaa itselleen aina enemmän kuin on tarpeen, olipa kyse työvoiman panoksesta tai luonnon ilmaisista antimista.

Tämä toimintalogiikka on perustavanlaatuisella tavalla ristiriidassa alkuperäiskansojen luonnon lakien ja rituaalisen poisantamisen lahjatalouden kanssa. Kasaannuttamisen tähden teollinen ja myöhempi finanssikapitalismi omistautuu kerskakulutukseen ja yrittäjä-kuluttaja-kansalaisen ihanteen juurruttamiseen mm. medioiden ja yksisilmäisen yrittäjyyshehkutuksen avulla. Mitä enemmän yrittäjiä, sitä vähemmän sosiaaliturvan ja turvatyöpaikkojen tarvitsijoita (lähinnä naisvaltaiset alat), ja näin yksilön henkilökohtainen vastuu yrittämisestä korvaa esimerkiksi julkisen hallinnon pitkän ja kapean leipätyön.

Lukuisille alkuperäiskansoille on sen sijaan ollut

(ja osittain yhä on) leimallista perustavanlaatuinen jakamisen ja yhteishyvän sekä perustarvikkeiden kierrätys. Ikivanha poisantamisen rituaali, potlatch, yritettiin kieltää lailla, koska se koettiin l800-luvulta lähtien kapitalismin vaaralliseksi kilpailijaksi ja arvojen haastajaksi. Tätä tasapainoista yhteisten resurssien ylläpitämistä edistävää perinnettä, kunniallista materialismista luopumista ja yhteisön ja yksilöiden ylijäämän poisantamista pidettiin myös tuhlaamisena. Olihan ajan länsimaisessa ihmiskuvassa keskeistä yksityisomaisuuden ihannointi, materialistinen saalistusvietti. Monissa intiaaniyhteisöissä kunnia koostuu siitä, mitä enemmän antaa pois--ei siitä mitä enemmän kasaa itselleen varsinkin luonnon ilmaisia antimia tai yhteisesti tuotettua hyvää. Kilpailuvietin luonnollistaneet tutkijat onnistuivat tulkitsemaan tämänkin vain kilpailuksi siitä, kuka ”voittaisi poisantamisen kilvan”. Eihän ”normaali” ihminen luovu omastaan ilman henkilökohtaista hyötyä, ja sitä olisi myös kunnia. Mielessä ei käynyt, että motiiviksi voisi riittää sama logiikka kuin äideillä, jotka jakavat ilmaisia lounaita pelkästään jo siksi, etteivät vauvat selviäisi vastavuoroisen vaihdon logiikalla, tai että pyyteetöntä välittämistäkin ihmisiltä löytyy.

Kapitalismi luo riittämättömyyden tunnetta, vajetta, puutetta ja turhia tarpeita—emotionaalisen perustyhjiön--taatakseen kysynnän tuotteille ja turhakkeille. Monet alkuperäiskansat sen sijaan pyrkivät ennaltaehkäisemään psykososiaaliset ja yhteiskunnalliset patologiat pitämällä kaikista riittävän hyvää huolta kautta ihmisten, ei rakennusten elämänkaaren (ilman mitään rakennusjättejä hyödyttäviä elinkaari-malleja). Epäsymmetrinen materiaalisen omaisuuden kasaaminen nähtiin sairaalloisena paheena. Tosin nykyisin kulutuskulttuuri on alkanut tunkeutua yhä syvemmällä myös Kanadan intiaanireservaattien viereen rakennettujen ostosparatiisien ja medioista pursuavien länsimaisten ”arvojen” tähden.

TosiTV- formaatti

Hamstraus-mielenhäiriö, josta on luotu tuottoisa ja suosittu tosiTV- formaatti ei voisi olla kuviteltavissa alkuperäisemmässä lahjatalous-ideologiassa, sillä sen maailmankuvassa ei nähdä arvoa ekososiaalisesti kestämättömän psyykkisen tyhjiön luomisessa ja luonnonvarojen riistossa ”talouskasvun” luomiseksi. Miksi he eivät tarvinneet talouskasvua, jota ilman nykymaailma kuvittelee tuhoutuvansa? Siksi, että heille kasvu oli luonnon elonvoiman, ihmiskunnan uusintamisen ja eläinten kunnioitus- ja kumppanuussuhteen rituaalista, yhteisöllistä ylläpitoa ja performatiivista toistoa. Kasvu taattiin aidosti kestävän kehityksen keinoin, huomioiden tulevien sukupolvien tarpeet ja edellytykset toimeentuloon ja ”elinvoimaan” uusiutuvana luonnonvarana. Irokeesit jakoivat viljelystensä ylijäämän naapuriheimoille rauhan ylläpitämiseksi. Rauhanpalkinto-EU sen sijaan sallii ylijäämän ylettömän kasaantumisen pääomatahoille, finanssilaitoksille, joiden ei liian suurina voi antaa kaatua ja ottaa vastuuta omista riskitoiminnoistaan. Lisäksi se on mukana aiheuttamassa suoranaista puutetta ja ”toimeentulon kestävyysvajetta” tuottavuus- ja kilpailukyky-ideologiallaan viemällä EU:n köyhimmiltä sen perusturvan, joka on taannut ihmisarvoisen elämän ja toimeentulon. Se on kasaantumisen peilikuva, koska yksien vaurastuminen on suoraan yhteydessä toisten köyhtymiseen ja riistoon.

Kapitalistiset mediat myös suoltavat yltiökilpailuhenkista ja hierarkkiat luonnostavia ohjelmaformaatteja, jota Suomikin tarjoaa kritiikittä. Darwinistiselle elossasäilymisen kilvalle (”luontofilmit”, joissa laji-syö-lajia ja parittelee ikään kuin ainoana kuviteltavissa olevana luonto-käsikirjoituksena) ja yhä militaristisemmalle kielenkäytölle ja kilpailuhengelle ei juuri ole vaihtoehtoja (sukupuolten sota, kuoro-, läski-, kokki- ja muut ”sodat”). Jopa näennäiset hyväntekeväisyysohjelmat ”jenkkilästä” peittoavat niitä rahoittaneet mainoskampanjat, joilla suuryritykset luovat kuluttajille positiivisia mielleyhtymiä tuotteisiinsa. Kapitalismin peruspilareita ovat superlatiivit: karmein kämppä, kuppila, sarjamurhaaja, äärimmäisin hyppy tai remontti, rumin tai rohkein sankari. Nyt myös: sotkuisin ja pahiten täyteen ahdattu asumus. Äärimmäisin ja paradoksaalisesti kuuliaisin himoshoppailija-kulittaja. Se jonka pakkomielle hulluilla päivillä ”pitää talouden rattaat pyörimässä” ja näin takaa rajallisessa maailmassa rajattomaksi kuvitellun – sairaalloisen—talouskasvun.

Himohamstraajat on ohjelma, jonka voi tiivistää koko kapitalismin omaksi patologiaksi ja varjokuvaksi—sielun- ja mielenhäiriöksi, jonka se ensin projisoi yksilötason ongelmaksi ja jolla se sitten rahastaa ”terveempien” tai vielä kaapissa piilottelevien kanssakuluttajien tirkistelyviihteenä. Ohjelman voi toki myös nähdä positiivisena sikäli kuin se avaa silmät räikeään eriarvoisuuskuiluun rikkaan USA:n ja rutiköyhien kehitysmaiden välillä. Me länsimaiden himohamstraajat hukumme kirjaimellisesti tavarasaasteeseen, kasaantuneisiin halpatuontitarjouksiin markkinatalouden hulluilla päivillä. Pahimmat virukset eivät ole jatkuvasti uudestaan ostamissamme tietokoneissa vaan finanssikapitalismin arvoissa, ahneudessa ja rokotteissa talouskasvun ehtymisen kauhuskenaariota vastaan. Hamstraus on heijastus kulttuurisista ja monista muista yksilöllis-henkisistä ilmiöistä, mutta kirkonkin liian patriarkaalisena vallankäytön foorumina kokeneet henkilöt pyrkivät todennäköisesti täyttämään yhteenkuuluvaisuuden, henkisyyden, aidon hyväksynnän ja rakkauden vajeen synnyttämää tyhjiötä. Sairainta tässä onkin, että kapitalismi ruokkimalla ruokkii näitä eriasteisia tyhjiötiloja. Samaan aikaan se jättää tyydyttämättä ihmisten toimeentulolle ja hengissä säilymiselle olennaiset perustarpeet. Sosiaaliporno on sitäkin vaarallisempaa, ettei moni tiedosta sen tausta-agendaa—ihmisten tunteiden tuotteistamista, joka kärjistyy suuryritys-vetoisissa ”hyväntekeväisyysohjelmissa”. Ihannoidaan suuryritysten tapaa rakentaa vaikeuksia kohdanneille extreme remontilla upea uusi koti, mutta vaietaan se, että hyvinvointivaltiolla ja sosiaalivakuutuksilla tällainen avuntarve kohdistuisi kaikkiin, ei valittuihin harvoihin.

Oletko huomannut sitä lyhtyjen ja kynttilöiden ylitarjontaa, ylitseampuavaa valinnanvapautta, joka joitakin hamstereita houkuttelee marketteihin? Mihin tarpeeseen ne mahtavatkaan vastata kun niiden määrä ja koko sen kuin kasvavat? Vanhan ajan luonnollinen lämpö ja yhteisöllisyys? Juuri se jota naapuriston hienoin, kallein ja brändätyin SuperLyhty ei koskaan voi tarjota aivan muita tarpeita omaavalle kuluttaja-kansalaiselle. Vai romantiikannälkää kaikesta elämän ydinarvoista vieraannutetuille?

Suosittelen vasemmistolle omaa ohjelmaformaattia

tosiTV- ohjelman, jossa lähetämme terapeutti- ja kamankarkoitustiimin Björn Wahlroosin ja Mikael Liliuksen tai heitä näyttelevien ökylinnoihin karsimaan kaikkea mikä vasemmistonäkemyksestä edustaa ”romua” tai ”arvotonta muistokamaa” (sotasankarimuistoesineistä pörssiosakkeisiin). Ja tietenkin diagnosoimaan heidän anaalis-kompulsiivisen rahanteko-häiriötilansa. Olisiko peräti kaksisuuntainen logiikassaan lähes skitsoinen mielentilahäiriö—sanovathan heidän puolestapuhujansa jatkuvasti että hyvinvointivaltio pelastetaan tuhoamalla se pala palalta—ristiriita, jota aidosti rationaalinen tasapainoinen ihminen voi tuskin käsittää. Ohjelma voitaisiin toteuttaa lahjatalouden keinoin—vapaaehtois-näyttelijöillä ja käymällä reservaateissa tutustumassa lahjatalous-ideologian rippeisiin. Tosin niihin yhteisöihin pääsy ei ole enää itsestään selvää. Ne tietävät että kun se isoin, karmein ja historiallisesti suurin lama-taantuma-taantumus sitten tulla ropsahtaa vaikka aurinkomyrskynä, amerikkalaisten kauhuelokuvien Virusten Viruksena, Tappajapalomuurin murtajana, joka sammuttaa kaikki sähköt, he kyllä vielä tietävät miten selvitä hengissä ekologisesti vaikeissa oloissa. Tai ainakin jotkut heistä.

Kaarina Kailo, poisantamis-amatööri mutta oppiva lahjatalous-asiantuntija

 


| web - hakusana| e-mail jukka.karkkainen(ät) hakusana.net |