Suomalaisen tasa-arvon puutelista
Raija Julkusen kirjoitusten pohjalta, 2010
Suomalaisen tasa-arvon puutelistan voi koota esimerkiksi CEDAW-komitean
Suomea koskevaan arvioon nojaten (Mäkinen, Pirkko 2008). Arvio
kuvastaa laajasti jaettua ymmärrystä. YK:n naisten syrjinnän
kieltävän yleissopimuksen toteutumista valvova CEDAW-komitea
käsitteli heinäkuussa 2008 Suomen hallituksen raportin tasa-arvon
toteutumisesta. Myös suomalaiset naisjärjestöt ja kansainväliset
ihmisoikeusjärjestöt toimittivat komitealle aineistoja. Puutelista
koskee sekä tasa-arvon todennettua tilaa että tasaarvo- ja ihmisoikeuspolitiikkoja.
Ensinnäkin komitea toivoi seuraavaan raporttiin enemmän tietoa
vähemmistönaisten kuten romanien, saamelaisten ja maahanmuuttajien
asemasta. Lisää tietoa kaivattiin myös vammaisnaisten koulutus-
ja työmahdollisuuksista. Komitea muistutti taas työelämän
segregaatiosta ja palkkaerosta, raskaana ja perhevapaalla olevien oikeuksien
turvaamisesta ja oli huolissaan median ja mainonnan naiskuvasta ja pornoistumisesta.
Naisten vähäinen määrä niin julkishallinnon
kuin liike-elä män johdossa huomattiin myös. Kouluun toivottiin
enemmän sukupuolisensitiivistä opetusta. Hallituksen tulisi
toteuttaa valtavirtaistamista mielellään pääministerin
johdolla. Komitea arvosteli kaikkia hankkeita, joissa tasa-arvolainsäädäntö
yhdistetään muuhun syrjintälainsäädäntöön.
Suomea muistutettiin siitä, että sukupuoli on yhteiskunnan läpäisevä
periaate, eivätkä naiset ole vähemmistöasemassa oleva
ryhmä. Sukupuolta ei siis tule sulauttaa moninaisuuteen.
Suomalainen perheiden valinnanvapautta painottava, jopa uusfamilistinen
politiikka saa kansainvälisissä arvioissa usein toimia esimerkkinä
sekä politiikkalohkojen välisestä että tasa-arvotavoitteiden
ja politiikan välisestä epäjohdonmukaisuudesta. Jaetun
vanhemmuuden retoriikasta huolimatta perhevapaajärjestelmä on
tosiasiallisesti vahvistanut sukupuolittunutta vanhemmuutta.
Mutta muidenkaan Pohjoismaiden isävapaat ehkä Islantia lukuun
ottamatta eivät ole yhtäläistäneet vanhempainvapaiden
käyttöä. Niinpä Listerin (2007, 2009) mielestä
perhevapaapolitiikalla on enemmän symbolista kuin käytännöllistä
merkitystä. Isien vapaat symboloivat uskoa työn ja vanhemmuuden
tasa-arvoisempaan jakoon sekä politiikan mahdollisuuksiin tavoitteen
saavuttamisessa. Pohjoismaiset hallitukset ovat olleet valmiita pitämään
kodin sisäistä työnjakoa rakenteellisena ongelmana, johon
tulee puuttua politiikalla.
Tein hallituksen tasa-arvoselontekoa taustoittavan selvityksen vuosien
1997-2008 hallitusten harjoittamasta työelämän tasa-arvopolitiikasta
(Julkunen 2009b). Selvitystyössä saatoin havaita, että
tasa-arvotavoitteet on viritetty hallitus- ja tasa-arvo-ohjelmissa kunnianhimoisesti,
eivätkä käytettävissä olleet keinot riittäneet
niiden saavuttamiseen. Vastaan vaikuttavana politiikkana saattoi perhepolitiikan
ohella ottaa esiin erityisesti talouspolitiikan. Vaikka kaikki politiikka-alueet
tulisi periaatteessa valtavirtaistaa, harjoitetaan talouspolitiikkaa sukupuolineutraalisti.
Talouskasvu oletetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi, vaikka jotkut
hallitsevan talouspoliittisen opin osat ja keinot toimivat naisia ja tasa-arvopyrkimyksiä
vastaan. Tällaisia ovat ainakin miesten hyväksi toimiva verolinjaus,
tuottavuuskasvuun sidottu palkkanormi, julkisen talouden menokontrolli,
talouden ja työelämän joustomallit sekä NPM-henkinen
julkisen sektorin reformi (Julkunen 2009b, 107-108). Samapalkkaisuusohjelma
on esimerkki riittämättömistä keinoista. Nyt näyttää
siltä, että hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen
asettamaa palkkaeron kaventumista vuoteen 2015 mennessä ei saavuteta.
Lister ei ole ainoa, joka on alkanut viitata tasa-arvo(politiika)n paradokseihin.
Diane Perronsin (2005, 391) tavoin on helppo pitää paradoksina
sitä, että tasa-arvopolitiikka ja -työ laajenevat niin
ylikansallisella, kansallisella, paikallisella kuin työpaikkatasollakin,
mutta sosiaaliset käytännöt ja käyttäytyminen
muuttuvat hitaasti. Tasa-arvotyössä ja -projekteissa on keksittävä
samat asiat uudestaan vuosikymmenestä toiseen (Brunila 2009). Pohjoismaissa
erityisesti on tapana esittää paradoksina vahvan tasa-arvositoumuksen
ja sukupuolistuneiden rakenteiden välinen kuilu
TÄRKEITÄ TILASTOJA
Kaikista huono-osaisimpia miehiä on noin kolme prosenttia miehistä.
Ilkka Taipale listaa miesvaltaisiksi ryhmiksi ja miesten ongelmiksi, itsemurhat,
tarkkailuluokat, koulupudokkaat, asuntojonot, vanhjojen vanhempiensa luona
asuvat aikuiste, mielisairaaloiden pitkäaikaispolitilaat, työkyvyttömät
pitkäaikaistyöttömät, väkivalltaan ja nnettomuuksiin
kuolevat ja huumeiden käyttäjät (Taipale 2007, Myös
Laasanen 2009).
Sukupuolieron supistumisesta huolimatta sukupuolen mukainen ero
eliniässä on huomattava. Vuonna 2000 syntyneen tytön elinajan
odote on
81,0 ja pojan 74,1 vuotta. Naiset ovat kuitenkin eläneet miehiä
pitempään
koko suomalaisen tilastoidun 250 vuoden ajan, ja ero on samansuuntainen
kaikkialla, missä tyttöjä ja naisia ei kohdella poikkeuksellisen
kaltoin (Danielsson 2002).
Kuriositeettina mainittakoon, että teoksestaan Oikeus laiskuuteen
(1880, suom. 1981) tunnettu Marxin vävy Paul Lafargue käsitteli
naisten suurempaa "elonkykyä" (Oittinen 2003, 181). Sittemmin
eroa
kehittyneissä maissa on kasvattanut sekin, että naiset kuolevat
synnytyksiin
entistä harvemmin. Suomessa miesten "ylikuolleisuus" on
sitä luokkaa, että siihen on kiinnitetty huomiota ainakin koko
sodanjälkeinen ajan. V. Kannisto kyseli "Miksi Suomen miehet
kuolevat ennenaikaisesti?" (1951), Pekka Kuusi (1961) kuvasi Suomea
"Euroopan sairaaksi mieheksi" ja Erik Allardt (1976) suomalaista
miestä "heikoksi astiaksi". Pohjois-Karjala-projektin voi
nähdä miesten terveysongelmiin ja -käyttäytymiseen
kohdistuneena hankkeena. Mutta kun lääkintöhallitus, sosiaali-
ja terveysministeriö ja Alko rahoittivat vuonna 1986 miesten ongelmiin
paneutuneen Mies 2000-projektin, siihen suhtauduttiin nihkeästi ja
se leimattiin miesten "kurjuustutkimukseksi" (Kumpumäki
2006). Vaikka viime vuosina terveyspolitiikka on kiinnittänyt enemmän
huomiota sosioekonomisiin kuin sukupuolieroon, epäsuorasti huomion
kohteeksi joutuu työläismiehistä koostuva riskiryhmä.
Monet rakenteelliset ja ideologiset tekijät ovat 1980-luvun lopulta
lähtien
kääntäneet Suomessa katseen uudestaan perheiden ja omaisten
puoleen erityisesti vanhojen ihmisten ja vammaisten hoivan osalta. Laman
katalysoima murros näkyy vuosien 1994 ja 1998 Vanhusbarometreissa
(ks. Anttonen & Sipilä 2000, 121-122). Kotitalouden ulkopuolella
asuvat lapset olivat avun tärkein lähde jo vuonna 1994, mutta
kunnallisen kotiavun ja kotisairaanhoidon osuus avun pääasiallisena
lähteenä supistui entisestään eli 38 prosentista 21
prosenttiin ja puolisoiden osuus kasvoi 26 prosentista 49 prosenttiin.
Samantapainen kehityskulku kohdistui esimerkiksi mielenterveyspalveluihin
(Beckert 2002, Nyman & Stengård 2005). Omaisen vastuu mielenterveysongelmaisen
arjen tukipilarina ja palvelujen etsijänä on korostunut. Myös
kotipalvelun luonne muuttui ratkaisevasti. Se suunnattiin lähinnä
paljon hoitoa tarvitseville vanhoille, ja uusien johtamisideologioiden
mukaisesti se pirstottiin moniksi eri palveluiksi, joita voidaan myös
ulkoistaa ja kilpailuttaa (ruokapalvelu, kauppakassi, kuljetus). Kotien
siivoaminen on jäänyt pois valikoimasta.
Vaikka naisilla on vahvat asemat akateemisessa koulutuksessa ja kulttuurissa,
dominoivat miesasiantuntijat mediassa ainakin vielä vuonna 1998 kerätyn
Screening Gender -hankkeen televisiosiintymisiä koskevan aineiston
mukaan (Malmi 2009, 200-204). Vertailussa oli mukana neljä Pohjoismaata
ja Hollanti. Naiset olivat suhteellisesti useimmin ohjelmissa "tavallisina
kansalaisina" ja harvimmin asiantuntijoina. Miesten osuus haastatelluista
asiantuntijoista ja puhujista vaihteli Ruotsin 72 prosentista Hollannin
ja Tanskan 89 prosenttiin; Suomi oli siinä välissä (78
%). Sukupuolinen segregaatio näkyi vahvasti naisten ja miesten esiintymisissä.
Suomalaiset naiset saivat eniten aikaa lapsia ja nuoria koskevissa yhteyksissä
(61 prosenttia mitatusta ajasta) ja vähiten urheiluasioissa (16 prosenttia).
Lapsuus oli ainoa asiayhteys, missä naiset puhuivat miehiä enemmän.
Kuten Pasi Malmi päättelee, miessukupuoli antoi auktoriteettia
ja uskottavuutta. Lisäksi miesten asiantuntemusalueet (talous, työmarkkinat,
hallituspolitiikka, ulkopolitiikka, urheilu ja niin edelleen) hallitsivat
asiajulkisuutta.
Miesten asiantuntemukseen luotetaan paitsi mediajulkisuudessa myös
eduskunnassa eli lakeja säädettäessä. Vuonna 2005
valiokuntien konsultaatioista kaksi kolmesta oli miespuolisen asiantuntijan,
yksi kolmesta naispuolisen (Holli & Saari 2009). Vain naissektorilla
eli sosiaali- ja terveysvaliokunnassa oli lievä naisenemmistö
(55,5 prosenttia konsultaatioista). (Julkunen 2010, 228-229)
________________________________________
[1]Julkusen mukaan (2010, 226) sukupuolivalta on
paljolti hegemonista Antonio Gramscin mielessä. Annamme sille suostumuksemme,
emmekä aktiivisesti ja alituiseen kiistä sitä: sukupuli-ideologia
ja valta toimivat rutiinien kautta.
[2]Ei ole kyse essentialistisesta jaosta naisten hoivaan ja miesten valtaan,
vaan Heidi Liehun ylläkuvaamaan kahdenlaisen rationaliteetin ja logiikan
törmäyksestä, joka näkemys heijastuu myös lahjatalousteoriassa
(Vaughan l997; 2000, 2007). Vaikka uusliberalismi pyrkii muokkaamaan ihmisyyden
yleiseksi malliksi kovien talousarvojen normin, kasvatuksellisista ja
sosialisaatioon liittyvistä syistä naiset ryhmänä
edustavat miehiä useammin hoivarationalismia ja solidaarista yhteisöllisyyttä,
jolle on ominaista suurempi kynnys kasvattaa omaisuutta apua tarvitsevien
hädällä. Naiset ovat toki muuttuneet väkivaltaisemmiksi
ja yhä useampi samaistuu vallitsevaan tiukan talouskurin ja vallankäyttöön
perustuvaan ihmisyyden malliin.
[3]Suomen julkinen sektori, valtion osuus kansantuotteesta ja sosiaalimenot
olivat nettoutettuina todellisuudessa OECD-maiden keski-tasoa (Siltala
2004, 113.)
[4]Nokialle maksetun rahan osuus on ollut vuosina 1997-2005 keskimäärin
6,3 prosenttia Tekesin jakamasta rahasta eli n. 106 miljoonaa euroa. Muutkin
rahan tarpeessa olevat megayhtiöt ovat saaneet veronmaksajien miljoonatukiaisia
kuten Metso (n. 55 milj.), Orion (n.32 milj), ABB Suomi (n. 17 milj),
Fortum (11 milj), Kone (n. 13 milj), Outokumpu (n. 23 milj), Stora Enso
(n. 10 milj), UPM-Kymmene (n. 7 milj) jne. (Ojapelto 2006, 242). Miten
on, vääristävätkö nämä tuet pienyrittäjien
mahdollisuuksia kilpailla avoimilla markkinoilla? Entä kartellit?
[5]Britannian pääministeriksi tullessaan Margaret Thatcher julisti:
"Emme saa odottaa valtiolta, että se ilmaantuu ristiäisiin
tuhlailevana haltijakummina, saattelee elämäntaivalta puheliaana
kumppanina ja viimeiselle matkallekin tuntemattomana surijana." Ja
hänen ideologinsa, sittemmin teollisuusministerinsä Keith Joseph
tahtoi tehdä riskit todellisiksi: "Britannia tarvitsee lisää
miljonäärejä ja konkurssintekijöitä." (Siltala
2004, 117). Tämä ideologia on omaksuttu Suomeenkin, missä
esitetään toinen toistaan järjettömämpiä
myyttejä rikkaiden suomasta ja tuomasta, kaikkia hyödyttävästä
vauraudesta. Mikael Liliuksen mittavia monopoliasemalla taottuja tuloja
puolustetaan sillä, että niistä saadaan myös jättiverot!
Samaan aikaan veropolitiikkaa siirretään tasaveron suuntaan,
joka jälleen lisää miesten ja vähentää naisten
varallisuutta. Onpa esitetty sellainenkin näkemys, että naisten
eläessä keskimäärin seitsemän vuotta pitempään,
miehet joutuvat kuollessaankin ylläpitämään heidän
palvelujaan!
[6]Jo ylläolevista esimerkeistä näkyy, ettei myytti valinnanvapaudesta
ja yrittäjyydestä ole sukupuolineutraalia. Vanhemmuuden sosiaaliset
kustannukset ja seuraukset antavat miehille ja isille, sekä miesvaltaisille
aloille "kilpailua vääristävän etumatkan."
Köyhät naiset ovat itse asiassa maailman taloudellinen voimavara,
sillä heidän on ollut pakko oppia selviytymään kotitalouksien
ylläpitäjinä. Silti liikepankeissa on yleisesti pidetty
naisia riskilainaajina, ja erityisesti köyhät naiset ovat jääneet
pankkitoiminnan ulkopuolelle. Myös Maailmanpankki suosii suuria lainoja,
joita köyhät naiset eivät voi ottaa kotitalouslainoiksi.
Tästä huolimatta naiset ovat joutuneet suhteettomasti viimeaikaisten
finanssi- ja asuntolainakriisien maksumiehiksi. Erityisen kuvaava esimerkki
tulee Yhdysvaltojen finanssikriisistä: juuri naiset ja vieläpä
köyhimmät maahanmuuttajat olivat niiden subprime-lainojen kohderyhmä,
jotka aiheuttivat suuren finanssikriisin. Lainoja myönnettiin holtittomasti
pankkien eduksi, ja juuri ne, jotka eniten tarvitsivat omaa kotia, menettivät
ne. Vaikka naiset on todettu miehiä luotettavammiksi velallisiksi,
naisille ei enää myönnetä lainoja samoilla ehdoilla
ja yhtä helposti kuin miehille.
[8]Päivähoitolain säätäminen vuonna 1973 jakoi
suomalaiset puolueet ja naiset (Julkunen 1994b). Siinä yhteydessä
vasemmistolainen rintama torjui kotihoitoa tukevan äidinpalkan, mutta
vaatimus jäi elämään. Se realisoitui vuoden 1985 "historiallisessa
kompromississa", jossa liitettiin yhteen lasten kotihoidon tuki ja
alle 3-vuotiaiden subjektiivinen oikeus päivähoitoon (Anttonen
2003, Hiilamo 2006). Päivähoito-oikeus ja lasten kotihoidon
tuki astuivat täysimittaisesti voimaan vuosikymmenen loppuun mennessä.
Ne saivat seurakseen työmarkkinajärjestöjen hoitovapaata
koskevan sopimuksen sekä monissa kunnissa kuntalisät. Laman
jälkeisessä tilanteessa vuonna 1996 laajennettiin subjektiivinen
päivähoito-oikeus alle kolmevuotiaista kaikkiin alle kouluikäisiin
lapsiin. Uudistusta oli jo lykätty lamasäästöihin
vedoten, ja sitä uhkasi uusi lykkäys. Eduskunnan naisverkosto
painosti asiassa, ja päivähoito-oikeuden laajentamista on pidetty
naisten saavutuksena yli puoluerajojen, vaikka itse asiassa naisten kesken
oli vanhaa rintamajakoa päivä- ja kotihoidon kannattajien kesken
(Aalto & Holli 2007). Uudistus sopi myös silloisen hallituksen
työllisyys- ja kannustinkeskeiseen politiikkaan. Myös päivähoitomaksujen
remontilla pyrittiin tekemään äitien työssäkäynnistä
kannattavampaa. Katkeruutta herätti kuitenkin se, että samanaikaisesti
lasten kotihoidon tukea leikattiin reippaasti (Julkunen 2001d, 194-197).
[9]Samaan aikaan kuin yhteiskunnan haavoittumimmat jäsenet naisista
lapsiin ja vanhuksiin saavat niellä globalisaation kitkerää
säästölääkitystä, monikansalliset yritykset
nauttivat verovaroin maksetuista tukiaisista ja vauraustuvat vaurastumistaan.
Tällä hetkellä 100 suurimmasta talousyhtymästä
51 on suuryhtiöitä, loput 49 ovat valtioita. Maailmankaupasta
noin kolmannes tapahtuu emoyhtiön ja tytäryhtiöiden välillä.
Maailman 200 suurimman suuryhtiön myyntiluvut ovat 18 kertaa suuremmat
kuin 1,2 miljardin köyhimmän ihmisen yhteenlasketut tulot. Samalla
kun näiden yhtiöiden talouselämä liikuttaa yli ¼
maailman kokonaistaloudesta, ne työllistävät vain 1% maailman
työväestöstä (Pax, 2004). Myös Suomessa sekä
tuloerot, että miesten ja naisten väliset palkkaerot ovat kasvaneet:
vuonna 1990 olivat valtioveron alaiset naispalkansaajan tulot 68,7 prosenttia
miespalkansaajan tuloista. Kymmenen vuotta myöhemmin naisten tulotaso
oli 67, 4 prosenttia miesten tulotasosta. Tuloerot kasvoivat myös
maan sisällä. (Pikkala 2003, 77). Prekarisaatio, elämän
epävarmuuden lisääntyminen kohtaa naisia kaikissa ikäluokissa
ja monin eri tavoin (Kailo 2007).
|