Etusivu

Henkilökuva

Kirjoituksia,
Puheita ja
Kirjoja

Eko-sosiaalinen
taide

Yhteystiedot

Linkit

 


BLOGI


spacer-kuva


Yläkuva:  Kaarina Kailo Kaarina Kailo - kuvassa

Suomalaisen tasa-arvon puutelista

Raija Julkusen kirjoitusten pohjalta, 2010

Suomalaisen tasa-arvon puutelistan voi koota esimerkiksi CEDAW-komitean
Suomea koskevaan arvioon nojaten (Mäkinen, Pirkko 2008). Arvio
kuvastaa laajasti jaettua ymmärrystä. YK:n naisten syrjinnän kieltävän yleissopimuksen toteutumista valvova CEDAW-komitea käsitteli heinäkuussa 2008 Suomen hallituksen raportin tasa-arvon toteutumisesta. Myös suomalaiset naisjärjestöt ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt toimittivat komitealle aineistoja. Puutelista koskee sekä tasa-arvon todennettua tilaa että tasaarvo- ja ihmisoikeuspolitiikkoja. Ensinnäkin komitea toivoi seuraavaan raporttiin enemmän tietoa vähemmistönaisten kuten romanien, saamelaisten ja maahanmuuttajien asemasta. Lisää tietoa kaivattiin myös vammaisnaisten koulutus- ja työmahdollisuuksista. Komitea muistutti taas työelämän segregaatiosta ja palkkaerosta, raskaana ja perhevapaalla olevien oikeuksien turvaamisesta ja oli huolissaan median ja mainonnan naiskuvasta ja pornoistumisesta.

Naisten vähäinen määrä niin julkishallinnon kuin liike-elä män johdossa huomattiin myös. Kouluun toivottiin enemmän sukupuolisensitiivistä opetusta. Hallituksen tulisi toteuttaa valtavirtaistamista mielellään pääministerin johdolla. Komitea arvosteli kaikkia hankkeita, joissa tasa-arvolainsäädäntö yhdistetään muuhun syrjintälainsäädäntöön. Suomea muistutettiin siitä, että sukupuoli on yhteiskunnan läpäisevä periaate, eivätkä naiset ole vähemmistöasemassa oleva ryhmä. Sukupuolta ei siis tule sulauttaa moninaisuuteen.

Suomalainen perheiden valinnanvapautta painottava, jopa uusfamilistinen politiikka saa kansainvälisissä arvioissa usein toimia esimerkkinä sekä politiikkalohkojen välisestä että tasa-arvotavoitteiden ja politiikan välisestä epäjohdonmukaisuudesta. Jaetun vanhemmuuden retoriikasta huolimatta perhevapaajärjestelmä on tosiasiallisesti vahvistanut sukupuolittunutta vanhemmuutta.

Mutta muidenkaan Pohjoismaiden isävapaat ehkä Islantia lukuun ottamatta eivät ole yhtäläistäneet vanhempainvapaiden käyttöä. Niinpä Listerin (2007, 2009) mielestä perhevapaapolitiikalla on enemmän symbolista kuin käytännöllistä merkitystä. Isien vapaat symboloivat uskoa työn ja vanhemmuuden tasa-arvoisempaan jakoon sekä politiikan mahdollisuuksiin tavoitteen saavuttamisessa. Pohjoismaiset hallitukset ovat olleet valmiita pitämään kodin sisäistä työnjakoa rakenteellisena ongelmana, johon tulee puuttua politiikalla.

Tein hallituksen tasa-arvoselontekoa taustoittavan selvityksen vuosien 1997-2008 hallitusten harjoittamasta työelämän tasa-arvopolitiikasta (Julkunen 2009b). Selvitystyössä saatoin havaita, että tasa-arvotavoitteet on viritetty hallitus- ja tasa-arvo-ohjelmissa kunnianhimoisesti, eivätkä käytettävissä olleet keinot riittäneet niiden saavuttamiseen. Vastaan vaikuttavana politiikkana saattoi perhepolitiikan ohella ottaa esiin erityisesti talouspolitiikan. Vaikka kaikki politiikka-alueet tulisi periaatteessa valtavirtaistaa, harjoitetaan talouspolitiikkaa sukupuolineutraalisti. Talouskasvu oletetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi, vaikka jotkut hallitsevan talouspoliittisen opin osat ja keinot toimivat naisia ja tasa-arvopyrkimyksiä vastaan. Tällaisia ovat ainakin miesten hyväksi toimiva verolinjaus, tuottavuuskasvuun sidottu palkkanormi, julkisen talouden menokontrolli, talouden ja työelämän joustomallit sekä NPM-henkinen julkisen sektorin reformi (Julkunen 2009b, 107-108). Samapalkkaisuusohjelma on esimerkki riittämättömistä keinoista. Nyt näyttää siltä, että hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen asettamaa palkkaeron kaventumista vuoteen 2015 mennessä ei saavuteta. Lister ei ole ainoa, joka on alkanut viitata tasa-arvo(politiika)n paradokseihin. Diane Perronsin (2005, 391) tavoin on helppo pitää paradoksina sitä, että tasa-arvopolitiikka ja -työ laajenevat niin ylikansallisella, kansallisella, paikallisella kuin työpaikkatasollakin, mutta sosiaaliset käytännöt ja käyttäytyminen muuttuvat hitaasti. Tasa-arvotyössä ja -projekteissa on keksittävä samat asiat uudestaan vuosikymmenestä toiseen (Brunila 2009). Pohjoismaissa erityisesti on tapana esittää paradoksina vahvan tasa-arvositoumuksen ja sukupuolistuneiden rakenteiden välinen kuilu

TÄRKEITÄ TILASTOJA

Kaikista huono-osaisimpia miehiä on noin kolme prosenttia miehistä. Ilkka Taipale listaa miesvaltaisiksi ryhmiksi ja miesten ongelmiksi, itsemurhat, tarkkailuluokat, koulupudokkaat, asuntojonot, vanhjojen vanhempiensa luona asuvat aikuiste, mielisairaaloiden pitkäaikaispolitilaat, työkyvyttömät pitkäaikaistyöttömät, väkivalltaan ja nnettomuuksiin kuolevat ja huumeiden käyttäjät (Taipale 2007, Myös Laasanen 2009).

Sukupuolieron supistumisesta huolimatta sukupuolen mukainen ero
eliniässä on huomattava. Vuonna 2000 syntyneen tytön elinajan odote on
81,0 ja pojan 74,1 vuotta. Naiset ovat kuitenkin eläneet miehiä pitempään
koko suomalaisen tilastoidun 250 vuoden ajan, ja ero on samansuuntainen
kaikkialla, missä tyttöjä ja naisia ei kohdella poikkeuksellisen kaltoin (Danielsson 2002).

Kuriositeettina mainittakoon, että teoksestaan Oikeus laiskuuteen (1880, suom. 1981) tunnettu Marxin vävy Paul Lafargue käsitteli
naisten suurempaa "elonkykyä" (Oittinen 2003, 181). Sittemmin eroa
kehittyneissä maissa on kasvattanut sekin, että naiset kuolevat synnytyksiin
entistä harvemmin. Suomessa miesten "ylikuolleisuus" on sitä luokkaa, että siihen on kiinnitetty huomiota ainakin koko sodanjälkeinen ajan. V. Kannisto kyseli "Miksi Suomen miehet kuolevat ennenaikaisesti?" (1951), Pekka Kuusi (1961) kuvasi Suomea "Euroopan sairaaksi mieheksi" ja Erik Allardt (1976) suomalaista miestä "heikoksi astiaksi". Pohjois-Karjala-projektin voi nähdä miesten terveysongelmiin ja -käyttäytymiseen kohdistuneena hankkeena. Mutta kun lääkintöhallitus, sosiaali- ja terveysministeriö ja Alko rahoittivat vuonna 1986 miesten ongelmiin paneutuneen Mies 2000-projektin, siihen suhtauduttiin nihkeästi ja se leimattiin miesten "kurjuustutkimukseksi" (Kumpumäki 2006). Vaikka viime vuosina terveyspolitiikka on kiinnittänyt enemmän huomiota sosioekonomisiin kuin sukupuolieroon, epäsuorasti huomion kohteeksi joutuu työläismiehistä koostuva riskiryhmä.

Monet rakenteelliset ja ideologiset tekijät ovat 1980-luvun lopulta lähtien
kääntäneet Suomessa katseen uudestaan perheiden ja omaisten puoleen erityisesti vanhojen ihmisten ja vammaisten hoivan osalta. Laman katalysoima murros näkyy vuosien 1994 ja 1998 Vanhusbarometreissa (ks. Anttonen & Sipilä 2000, 121-122). Kotitalouden ulkopuolella asuvat lapset olivat avun tärkein lähde jo vuonna 1994, mutta kunnallisen kotiavun ja kotisairaanhoidon osuus avun pääasiallisena lähteenä supistui entisestään eli 38 prosentista 21 prosenttiin ja puolisoiden osuus kasvoi 26 prosentista 49 prosenttiin.

Samantapainen kehityskulku kohdistui esimerkiksi mielenterveyspalveluihin
(Beckert 2002, Nyman & Stengård 2005). Omaisen vastuu mielenterveysongelmaisen arjen tukipilarina ja palvelujen etsijänä on korostunut. Myös kotipalvelun luonne muuttui ratkaisevasti. Se suunnattiin lähinnä paljon hoitoa tarvitseville vanhoille, ja uusien johtamisideologioiden mukaisesti se pirstottiin moniksi eri palveluiksi, joita voidaan myös ulkoistaa ja kilpailuttaa (ruokapalvelu, kauppakassi, kuljetus). Kotien siivoaminen on jäänyt pois valikoimasta.

Vaikka naisilla on vahvat asemat akateemisessa koulutuksessa ja kulttuurissa, dominoivat miesasiantuntijat mediassa ainakin vielä vuonna 1998 kerätyn Screening Gender -hankkeen televisiosiintymisiä koskevan aineiston mukaan (Malmi 2009, 200-204). Vertailussa oli mukana neljä Pohjoismaata ja Hollanti. Naiset olivat suhteellisesti useimmin ohjelmissa "tavallisina kansalaisina" ja harvimmin asiantuntijoina. Miesten osuus haastatelluista asiantuntijoista ja puhujista vaihteli Ruotsin 72 prosentista Hollannin ja Tanskan 89 prosenttiin; Suomi oli siinä välissä (78 %). Sukupuolinen segregaatio näkyi vahvasti naisten ja miesten esiintymisissä.

Suomalaiset naiset saivat eniten aikaa lapsia ja nuoria koskevissa yhteyksissä (61 prosenttia mitatusta ajasta) ja vähiten urheiluasioissa (16 prosenttia). Lapsuus oli ainoa asiayhteys, missä naiset puhuivat miehiä enemmän. Kuten Pasi Malmi päättelee, miessukupuoli antoi auktoriteettia ja uskottavuutta. Lisäksi miesten asiantuntemusalueet (talous, työmarkkinat, hallituspolitiikka, ulkopolitiikka, urheilu ja niin edelleen) hallitsivat asiajulkisuutta.

Miesten asiantuntemukseen luotetaan paitsi mediajulkisuudessa myös eduskunnassa eli lakeja säädettäessä. Vuonna 2005 valiokuntien konsultaatioista kaksi kolmesta oli miespuolisen asiantuntijan, yksi kolmesta naispuolisen (Holli & Saari 2009). Vain naissektorilla eli sosiaali- ja terveysvaliokunnassa oli lievä naisenemmistö (55,5 prosenttia konsultaatioista). (Julkunen 2010, 228-229)

________________________________________
[1]Julkusen mukaan (2010, 226) sukupuolivalta on paljolti hegemonista Antonio Gramscin mielessä. Annamme sille suostumuksemme, emmekä aktiivisesti ja alituiseen kiistä sitä: sukupuli-ideologia ja valta toimivat rutiinien kautta.
[2]Ei ole kyse essentialistisesta jaosta naisten hoivaan ja miesten valtaan, vaan Heidi Liehun ylläkuvaamaan kahdenlaisen rationaliteetin ja logiikan törmäyksestä, joka näkemys heijastuu myös lahjatalousteoriassa (Vaughan l997; 2000, 2007). Vaikka uusliberalismi pyrkii muokkaamaan ihmisyyden yleiseksi malliksi kovien talousarvojen normin, kasvatuksellisista ja sosialisaatioon liittyvistä syistä naiset ryhmänä edustavat miehiä useammin hoivarationalismia ja solidaarista yhteisöllisyyttä, jolle on ominaista suurempi kynnys kasvattaa omaisuutta apua tarvitsevien hädällä. Naiset ovat toki muuttuneet väkivaltaisemmiksi ja yhä useampi samaistuu vallitsevaan tiukan talouskurin ja vallankäyttöön perustuvaan ihmisyyden malliin.
[3]Suomen julkinen sektori, valtion osuus kansantuotteesta ja sosiaalimenot olivat nettoutettuina todellisuudessa OECD-maiden keski-tasoa (Siltala 2004, 113.)
[4]Nokialle maksetun rahan osuus on ollut vuosina 1997-2005 keskimäärin 6,3 prosenttia Tekesin jakamasta rahasta eli n. 106 miljoonaa euroa. Muutkin rahan tarpeessa olevat megayhtiöt ovat saaneet veronmaksajien miljoonatukiaisia kuten Metso (n. 55 milj.), Orion (n.32 milj), ABB Suomi (n. 17 milj), Fortum (11 milj), Kone (n. 13 milj), Outokumpu (n. 23 milj), Stora Enso (n. 10 milj), UPM-Kymmene (n. 7 milj) jne. (Ojapelto 2006, 242). Miten on, vääristävätkö nämä tuet pienyrittäjien mahdollisuuksia kilpailla avoimilla markkinoilla? Entä kartellit?
[5]Britannian pääministeriksi tullessaan Margaret Thatcher julisti: "Emme saa odottaa valtiolta, että se ilmaantuu ristiäisiin tuhlailevana haltijakummina, saattelee elämäntaivalta puheliaana kumppanina ja viimeiselle matkallekin tuntemattomana surijana." Ja hänen ideologinsa, sittemmin teollisuusministerinsä Keith Joseph tahtoi tehdä riskit todellisiksi: "Britannia tarvitsee lisää miljonäärejä ja konkurssintekijöitä." (Siltala 2004, 117). Tämä ideologia on omaksuttu Suomeenkin, missä esitetään toinen toistaan järjettömämpiä myyttejä rikkaiden suomasta ja tuomasta, kaikkia hyödyttävästä vauraudesta. Mikael Liliuksen mittavia monopoliasemalla taottuja tuloja puolustetaan sillä, että niistä saadaan myös jättiverot! Samaan aikaan veropolitiikkaa siirretään tasaveron suuntaan, joka jälleen lisää miesten ja vähentää naisten varallisuutta. Onpa esitetty sellainenkin näkemys, että naisten eläessä keskimäärin seitsemän vuotta pitempään, miehet joutuvat kuollessaankin ylläpitämään heidän palvelujaan!
[6]Jo ylläolevista esimerkeistä näkyy, ettei myytti valinnanvapaudesta ja yrittäjyydestä ole sukupuolineutraalia. Vanhemmuuden sosiaaliset kustannukset ja seuraukset antavat miehille ja isille, sekä miesvaltaisille aloille "kilpailua vääristävän etumatkan." Köyhät naiset ovat itse asiassa maailman taloudellinen voimavara, sillä heidän on ollut pakko oppia selviytymään kotitalouksien ylläpitäjinä. Silti liikepankeissa on yleisesti pidetty naisia riskilainaajina, ja erityisesti köyhät naiset ovat jääneet pankkitoiminnan ulkopuolelle. Myös Maailmanpankki suosii suuria lainoja, joita köyhät naiset eivät voi ottaa kotitalouslainoiksi. Tästä huolimatta naiset ovat joutuneet suhteettomasti viimeaikaisten finanssi- ja asuntolainakriisien maksumiehiksi. Erityisen kuvaava esimerkki tulee Yhdysvaltojen finanssikriisistä: juuri naiset ja vieläpä köyhimmät maahanmuuttajat olivat niiden subprime-lainojen kohderyhmä, jotka aiheuttivat suuren finanssikriisin. Lainoja myönnettiin holtittomasti pankkien eduksi, ja juuri ne, jotka eniten tarvitsivat omaa kotia, menettivät ne. Vaikka naiset on todettu miehiä luotettavammiksi velallisiksi, naisille ei enää myönnetä lainoja samoilla ehdoilla ja yhtä helposti kuin miehille.
[8]Päivähoitolain säätäminen vuonna 1973 jakoi suomalaiset puolueet ja naiset (Julkunen 1994b). Siinä yhteydessä vasemmistolainen rintama torjui kotihoitoa tukevan äidinpalkan, mutta vaatimus jäi elämään. Se realisoitui vuoden 1985 "historiallisessa kompromississa", jossa liitettiin yhteen lasten kotihoidon tuki ja alle 3-vuotiaiden subjektiivinen oikeus päivähoitoon (Anttonen 2003, Hiilamo 2006). Päivähoito-oikeus ja lasten kotihoidon tuki astuivat täysimittaisesti voimaan vuosikymmenen loppuun mennessä. Ne saivat seurakseen työmarkkinajärjestöjen hoitovapaata koskevan sopimuksen sekä monissa kunnissa kuntalisät. Laman jälkeisessä tilanteessa vuonna 1996 laajennettiin subjektiivinen päivähoito-oikeus alle kolmevuotiaista kaikkiin alle kouluikäisiin lapsiin. Uudistusta oli jo lykätty lamasäästöihin vedoten, ja sitä uhkasi uusi lykkäys. Eduskunnan naisverkosto painosti asiassa, ja päivähoito-oikeuden laajentamista on pidetty naisten saavutuksena yli puoluerajojen, vaikka itse asiassa naisten kesken oli vanhaa rintamajakoa päivä- ja kotihoidon kannattajien kesken (Aalto & Holli 2007). Uudistus sopi myös silloisen hallituksen työllisyys- ja kannustinkeskeiseen politiikkaan. Myös päivähoitomaksujen remontilla pyrittiin tekemään äitien työssäkäynnistä kannattavampaa. Katkeruutta herätti kuitenkin se, että samanaikaisesti lasten kotihoidon tukea leikattiin reippaasti (Julkunen 2001d, 194-197).
[9]Samaan aikaan kuin yhteiskunnan haavoittumimmat jäsenet naisista lapsiin ja vanhuksiin saavat niellä globalisaation kitkerää säästölääkitystä, monikansalliset yritykset nauttivat verovaroin maksetuista tukiaisista ja vauraustuvat vaurastumistaan. Tällä hetkellä 100 suurimmasta talousyhtymästä 51 on suuryhtiöitä, loput 49 ovat valtioita. Maailmankaupasta noin kolmannes tapahtuu emoyhtiön ja tytäryhtiöiden välillä. Maailman 200 suurimman suuryhtiön myyntiluvut ovat 18 kertaa suuremmat kuin 1,2 miljardin köyhimmän ihmisen yhteenlasketut tulot. Samalla kun näiden yhtiöiden talouselämä liikuttaa yli ¼ maailman kokonaistaloudesta, ne työllistävät vain 1% maailman työväestöstä (Pax, 2004). Myös Suomessa sekä tuloerot, että miesten ja naisten väliset palkkaerot ovat kasvaneet: vuonna 1990 olivat valtioveron alaiset naispalkansaajan tulot 68,7 prosenttia miespalkansaajan tuloista. Kymmenen vuotta myöhemmin naisten tulotaso oli 67, 4 prosenttia miesten tulotasosta. Tuloerot kasvoivat myös maan sisällä. (Pikkala 2003, 77). Prekarisaatio, elämän epävarmuuden lisääntyminen kohtaa naisia kaikissa ikäluokissa ja monin eri tavoin (Kailo 2007).




| web - hakusana| e-mail jukka.karkkainen(ät) hakusana.net |