Etusivu

Henkilökuva

Kirjoituksia,
Puheita ja
Kirjoja

Eko-sosiaalinen
taide

Yhteystiedot

Linkit

 


BLOGI


spacer-kuva


Yläkuva:  Kaarina Kailo Kaarina Kailo - kuvassa

Luontohenkiset myytit ja ekofeminismi voimaantumisen politiikkana

Myyttejä on käytetty kautta historian yhdistämään ja mobilisoimaan erilaisia ryhmiä. Kansalliseepokset ja pyhät kirjoitukset kuten Kalevala ovat toimineet myyttien kantajina ja ihanteiden ruumiillistumina, tärkeänä kulttuurisen omankuvan muovaamisen lähteenä. Kalevala on Elias Lönnrotin yksilöllinen l800-luvun patriarkaalisia arvoja ja käsityksiä heijastava eepos, jonka ainekset hän on valikoinut ja yhdistellyt omien mieltymystensä pohjalta Suomen Kansan Vanhoista Runoista. Voimme kuitenkin puhua naisten kulttuurin, ”naisväen” myyttisestä riistosta, koska Kalevalaan tai muuhun yleiseen käyttöön otettuun suomalaisen kansanrunouden kaanoniin ei juuri mahdu monia niistä naispuolisista haltioista ja jumalattarista, joita arkistomme ja mm. Agricolan jumalaluettelo, Lönnrotin keräämät Loitsulaulut ja muut lähteet ovat tulvillaan. Kalevalan naishahmot esiintyvät Kalevalassa marginaalissa, edustaen toiseutta ja toimien miesten toimintojen kehikkona. Naisiin kohdistuva miesten väkivalta esitetään eepoksessa hyväksyttävänä eivätkä mieshahmot saa siitä rangaistusta. Naishahmot ovat joko neitsyitä tai huoria, äitejä tai noitia ja tarinat ovat kauttaaltaan miesnäkökulman leimaamia. Kalevalassa heijastuva sukupuolijärjestelmä perustuu kuitenkin samalla tavoin epäsymmetrisiin valtasuhteisiin kuin patriarkaalisessa maailmassa tänäkin päivänä. Valta-asemassa olevalla ryhmällä--johtavilla miehillä on ollut kautta historian taipumus liittää positiviiset, korkeammat arvolataukset omiin kuin alistamiensa ryhmien ominaisuuksiin ja asemaan. Naiset ja vieraitten etnisten ryhmien edustajat määritellään näin suhteessa valtaryhmään, heidän peilikuvakseen, heidän toiveittensa, pelkojensa, fantasioidensa peilikuvaksi tai heidän vihollisikseen. Toiseuden kriteerit heijastavat vallankäyttöä ja hallitsemisen tekniikkaa. Sankarilliset piirteet yhdistetään näin tarinan subjektiin, mieheen, Kalevalaan, ja vihollisen, toisen piirteet Pohjolaan, miestensyöjäkylän ja urhonupottajien myyttiseen Pohjolaan.

Nainen on näin muuttunut kuin Louhi muotoaanmuuttavasta kotka-shamaanista ulkomuotoaan vaalivaksi kyyhkyläiseksi vai kka menetimme etelän ryövärisankareille itse keksimämme Sammon. Nainen—niin suomalainen, kuin saamelainen--on kuten muinaissuomalaiset, "menettänyt" sielunsa, osan koko-Naisuuttaan. Sairastuneesta on sanottu että "haltia karkas pois hänestä". Siksi parantaja-tietäjät kehottivat sairasta pitämään ”luontonsa luonaan, haltijansa harteillaan. Puuttuva luonto tai haltija rinnastettiin myös vereen tai syntymäsijaan: ”etsi luontois luoksi, etsi veresi vieryehen/etsi syntymäsijasi” . Haltia edustaa muinaisissa parannusdraamoissa tekijää, joka ihmisestä puuttuu tilapäisesti. Mielestäni maahenkinen ekomytologia on oiva keino luoda uusia naiseuden ja miehisyyden, ihmisyyden, luontosuhteen malleja, palauttaa meille kaikille avoin, yksilöllinen ”luontomme”, maahenkinen menetetty sielumme ja kestävän kehityksen mukainen tulevaisuuden visio. Olen alkanut tehdä tätä rikasta naisjumaluuksien ja –haltioiden perinnettä näkyväksi tilkkutöillä ja haltianukeilla. Koen sen voimaannuttavana ja parantavana keinona palauttaa niin yksilön tasolla kuin kollektiivisesti menetettyjä, vieraantuneita sielun osiamme.

Myytit voidaan valjastaa

positiivisen yhteiskunnallisen murroksen symboliseksi ja tunnetasoiseksi raaka-aineeksi, koska muutoksen tulee tapahtua niin poliittisissa valtarakenteissa kuin myyttisellä, henkisellä ja maailmankuvallisella tasolla. Edistän ja edustan ekososiaalisen ekofeminismin visiota, koska siinä on kyse juuri tällaisesta kokonaisvaltaisesta muutosprosessista kilpailu-ihmisyydestä maahenkiseen kulutuskriittiseen luontosuhteeseen jossa yhdistyvät oman kulttuurin arvostus, tuntemus JA anti-nationalistinen, väärällä tavalla isänmaallinen eetos. Rauhanomaisia yhteiskuntia tutkivan naisverkostoni jäsenet ovat kautta Euroopan ja Pohjois-Amerikan kannustaneet minua tekemään oman kulttuurini naishaltiat tunnetuiksi.

Naisten ekomyytit ovat omiaan poistamaan tämän patriarkaalisen ja kapitalistisen maailman luomat vajeet ja puutteet, ne voivat palauttaa meille myyttiset ja todelliset väkemme ja voimamme, vähentäen samalla tarvetta täyttää sisäistä tyhjiötämme kulutusturhakkeilla, kauneusvoiteilla ja muulla korvike-oopiumilla. Myytit voivat palauttaa meille henkis-psykologisen itsemäärämisen, jossa katselemme itseämme omien arvojemme linssin kautta. Ekofeministinen teoria on väistämättä ”materiaalinen” ja kokonaisvaltainen, koska sen ydin muodostuu eri koulukunnissa ihmisen olemassaolon ruumiillisuuteen ja tämänpuoleiseen liittyvien juonteiden arvostamisesta ja niiden keskeisen aseman tiedostamisesta. Ekofeminismin ja sosiaalisen ekologian mielestä ympäristökysymykset ja ekologia ovat l900-luvun lopun ja 2000-luvun tärkeimpiä kysymyksiä. Ekofeministi Maria Miesin mukaan monille länsimaisille feministeille naisten sorto pohjautuu patriarkaalisten sivilisaatioiden kulttuuriin. Heille feminismi on merkittävässä määrin kulttuurinen liike, uusi ideologia tai tietoisuuden muoto.

Naisen yhteys luontoon

määrittyy länsimaisessa ajattelussa sukupuolitetun työnjaon kautta. Nainen nähdään välittäjänä luonnon ja kulttuurin välillä: nainen synnyttää ja imettää; hoitaa ne jokapäiväiset elämää ylläpitävät askareet, joilla mies ja luonto yhdistyvät toisiinsa; jalostaa luonnon raaka-aineita kulttuurisiksi tuotteiksi ruoanlaittajina, kutojina, viljelijöinä, yrttienkerääjinä ja niin edelleen. Nainen edustaa symbolien ja representaatioiden tasolla luontoa. Tähän välittäjän rooliin sisältyy sekä hyväksikäyttöä että poissulkemista: se tarkoittaa ajan, tilan tai raaka-aineiden tuottamista jonkun muun käyttöön. Miesin mukaan naiset voivat myös hyötyä tästä: valkoinen, länsimainen nainen voi välittää biologista aikaansa perheelleen, ja samanaikaisesti riistää toisten aikaa, kehitysmaiden resursseja ja maapallon kykyä ylläpitää elämää. Carolyn Merchantin mukaan sosialistinen ekofeminismi ei ole liike, vaan pikemminkin feministinen teoria-käytäntö joka tekee uusintamisesta pikemminkin kuin tuotannosta oikeudenmukaisen, kestävän maailman keskeisen kategorian. Koska kapitalismi pohjautuu talouskasvulle ja kilpailulle, jossa sekä luonto että jätteiden synnyttäminen että työvoiman uusintamiseen liittyvät kulut ovat ”ulkoisia tekijöitä” voiton maksimoinnin näkökulmasta, sen logiikka sulkee pois kestävän kehityksen idean. Ekofeminismin logiikkaan sen sijaan kuuluu ihmisten tarpeisiin vastaaminen ihmisten ahneusvietin kannustamisen sijaan. Koska sen ideologiassa talouskasvu ei ole välttämätöntä vaan olennaista on tulonjakopolitiikka, yhteisvastuu ja kuluttajaihmisyyden muutaminen maahenkisen kulttuurin suuntaan, sen avulla on mahdollista ylläpitää kestävän kehityksen arvojen mukaista luontosuhdetta. Siirtyminen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään globaaliin ympäristöpolitiikan ja oikeudenmukaiseen tulevaisuuden visioon ihmisten ja eläinten ehdoilla voisi perustua siis uusiin suhteisiin tuotannon ja ekologian sekä tuotannon ja uusintamisen välillä. Siinä päinvastoin kuin kapitalistisen kehityksen teorioissa uusintaminen ja ekologia eivät ole alisteisia tuotannolle. Siirtyminen ekofeministiseen ekologiaan kääntäisi ylösalaisin kapitalismin etusijalle asettamat arvot, alistaen tuottavuuden uusintamiselle ja ekologialle eikä päinvastoin.

Tämän näkemyksen mukaan ne harvat, jotka omistavat tai hallinnoivat niitä resursseja, jotka ovat tarpeen inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseksi ovat tässä asemassa siksi, että he hyötyvät enemmistön palkattoman työn tuottamasta lisäarvosta (voitoista pääoman muodossa). Tiedon tuottaminen on tämän järjestelmän keskeinen tavoite, koska tieto—se, mitä pidetään totena tai minkä kautta määrittyy se, miten asiat ovat—voi legitimoida kuinka työvoima ja valta jakautuvat. Tästä syystä kulttuuri—tiedon tuottamisen alue sekä myytit—ovat tärkeä luokkataistelun areena, jopa niiden ehto. Historian saatossa naisten ja värillisten ryhmien sorto osana patriarkaalista ja rasistista ideologiaa on ollut välttämätön kapitalistisen tuotannon perusrakenne. Muinainen naisystävällinen maa-ilmankuva, josta nyt on kerätty valtavasti uutta tietoa, osoittaa, että vanhat lahja- ja kierrätystaloudet toimivat juuri niiden periaatteiden pohjalta, johon ekofeminismi ja ekososialismi viittaavat käsitteillään ja utopioillaan. Ekofeminismi on siis tavallaan vanhan paluuta uudessa muodossa. Myyttiset naishaltiat ja jumaluudet ovat kuitenkin tärkeä ja väkevä taiteellisen ja poliittisen inspiraation Sampo naisille myös kulttuurisena ilmiönä. Myytit luovat tunnetta jatkuvuudesta ja yhteydestä ihmisen ja luonnon, kosmisten voimien ja väkien kesken. Ne ovat yhtä poliittisia kuin ihmisoikeusmanifestit sillä osana ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäviä elämäntyylin ja yhteiselon kertomuksia ja visioita, ne voivat toimia elinvoimaisen ja tasapainoisen maa-ilmankuvan kompassina. Ne ovat napanuora tulevan ja menneisyyden välillä, ja sisältäessään menneen, ekologisesti vastuullisempien yhteiskuntien arvoja ja parhaita käytäntöjä, ne voivat toimia uuden inhimillisyyden ja mieltäylentävien elämänarvojen innoittajina.

Aloin tehdä tilkkutöitä ja haltianukkeja

kansanrunoudesta löytämieni, pääosin unohdettujen, tuntemattomien tai jopa sensuroitujen naishahmojen pohjalta. Naisten henkiset perinteet ovat olleet aivan muuta kuin institutionaalisten, hierarkkisten ja kaksinapaisten yhteiskuntien välittäjiä; ne ovat tyypillisesti olleet yhteisöllisyyden ja vastavuoroisen luontosuhteen ilmaisun pyhiä rituaaleja, yhteisvastuun pitoja ja keskinäisen yhteisriippuvaisuuden kekkereitä. Esittelen tässä muutaman suomalaisen haltian, ja toivon, että niistä virtaa metistä metsän väkeä ja koskista kerättyä voimien kuohua kaikkien meidän vaalityöhön.

Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa maahenkinen ekofeminismi tai kulttuurintutkimus on integroitu vahvasti poliittiseen naisliikkeeseen keinona voimaannuttaa naiset ja palauttaa joitain niistä menneiden ja nykyisten rauhanomaisten, egalitaaristen yhteiskuntien parhaista käytännöistä, josta arkeologit, historiantutkijat, kielitieteilijät ja muiden alojen tutkijat ovat tuottaneet tärkeätä, valtavirran tieteen vaientamaa, jopa sensuroitua tietoa. johtopäätökseen, jonka mukaan massojen mobilisointi edellytti myyttien luomista. Patriarkaalinen äitiyden ihannointi on rajannut naisen luovuuden ja aseman yksioikoisesti aineelliseen ja konkreettiseen synnyttämiseen ja hoivaamiseen--ja tämän arvomaailman keskeiset edustajat ovat myös Kalevalassa poikalapsen synnyttänyt Pyhä Marjatta tai uhrautuva Lemminkäisen äiti. Ongelmallista on juuri se, ettei Lemminkäisen äidillä ole muuta nimeä kuin äiti--kuitenkin hänen myyttisiä lähisukulaisiaan tai suoranaisia vastineitaan kansanrunoudessa ovat mm. Suonetar ja Ilmatar, uudelleensynnyttämisen ja maailmansynnyttämisen alkujumalattaret, jotka ovat luovuuden edustajina paljon moni-naisempia ja moniulottuvaisempia kuin pelkästään synnyttäjiksi rajatut "äidit". Suuret luontoäidit voivat toimia uudenlaisina esikuvina, koska heitä ei ole alistettu vain miehisen hyväksynnän ja naisfantasioiden toteuttajiksi. He edustavat naisen luovuutta sen koko skaalassa ja synnyttäminen, lasten ja muiden hoivaaminen on vain osa sitä naiseuden luovaa moninaisuutta mitä he symboloivat.

 

 


| web - hakusana| e-mail jukka.karkkainen(ät) hakusana.net |